Eilen oli tarkoituksena ratsastaa Hertta jälleen nivelillä läpi ja taas astetta rankemmin kuin edelliskerralla saikun jäljiltä. Olen nivelillä koko viikon mennytkin, mutta eihän tässä mitään ihmeellistä, sillä se toimii niillä ihan yhtä hyvin kuin kangillakin. Mun hermot vain tuottavat ongelmia!
Hertta oli aluksi todella rento ja letkeä. Varmasti edellispäivän riehumiset kentällä + pitkät maastokävelyt tekivät terää. Käynti, ravi ja laukka oli todella rennon letkeää. Mutta sitten kun aloin yrittämään enemmän... Noh, siihen se kaikki tyssäsi.
Maneesissa oli tosi paljon porukkaa. Usein olen siellä yksin. Joku hermoheikko näemmä olen ja kun on yleisöä niin sitä ei tyydykkään vähempään vaan pitäisi kulkea hienosti. Siinä vaiheessa homma menikin pipariksi kun aloin yliratsastamaan ajatuksella "vähän vielä enemmän". Se oli virhe.
Hertta-raasu tekee minkä kerkeää, mutta minä nillitän selässä. Siinä vaiheessa Herttakin alkaa kuumumaan, jolloin se ottaa sinkaisuja, eikä pidätteet mene läpi. Soppa on valmis. Ihan itse lietsoin sitä. Hyi mua!
Otin parit sarjavaihdot, sillä tiesin että ne onnistuu. Tämän jälkeen pääsin tilanteeseen jossa voin kehua Herttaa. Siihen on hyvä lopettaa. Haluaisin aina lopettaa hevosen kuin hevosen kanssa johonkin positiiviseen. Vaikka ratsastuksen aikana olisi tehty jotain uutta ja rankkaa, sekä vähän vaikeaampaan jossa hevonen hämmentyy, niin lopetan johonkin tehtävään jonka hevonen varmasti osaa, jotta pääsen kehumaan sitä.
Hertan kohdalla otin eilen sitten sarjavaihdot ja lopuksi yksittäiset helpot laukanvaihdot runsaiden taputtelujen saattelemana. Sitten annoinkin sen kävellä ja lopetin. Siinä mielessä tein ihan oikean ratkaisun että lopetin, mutta en lopettanut kesken.
Luovuttamista en tue, mutta tässä vaiheessa olin olevinani fiksu, ja palasin "alemmalle tasolle" ja helpotin tehtävää, jolloin hevonen väkisinkin siinä onnistuu. Näin pystyin lopettamaan huonosti menneen ratsastuskerran, enkä jäänyt tappelemaan asiasta joka ei miellyttänyt.
"Jokainen ratsastaja voi katsoa siinä vaiheessa peiliin, kun tuntuu ettei mikään onnistu."
Joka tapauksessa ratsastuksen jälkeen oli taas tunne "hevonen karsinaan ja minä himaan mököttämään". Tänään annoinkin sille vapaan. Totesin että turhaan yritän mitään maata mullistavaa yksin. Maanantaina on taas onneksi Riitan valmennus. Mieluummin suoritan sitten siellä niitä vaikeita juttuja, sillä siellä ei yleensä tule tappelua tai turhautumista! Lauantaina ja sunnuntaina suoritan perusjumppaa, viimeistään sunnuntaina menen taas pitkästä aikaa kangilla.
Eiköhän se siitä taas.
Tärkeintä on huomata, että se vika ei oikeasti ole hevosen (tai ainakaan todella harvoin se on hevosen vika). Jokainen ratsastaja voi katsoa siinä vaiheessa peiliin, kun tuntuu ettei mikään onnistu.
Olen myös huomannut että silloinkun "menen vain humputtelemaan" hevonen onkin niin super että päästään tekemään supertreeni hyvin tuloksin. Silloin kun päätän "tänään treenataan kuin GP ratsukko", sitten kaikki menee pieleen.
Pessimisti ei siis pety! Se on se paine, jonka ratsastaja luo itselleen ja sitä myötä hevoselle. Se paine pilaa kaiken! Joten --> Ei paineita! ;)
 |
| Hyvä heppa, huono ratsastaja! |
Mites lukijat?
Meneekö joskus hermo ratsastaessa? Mitä silloin teet? Jäätkö junnaamaan asiaa seuraavaksi 4 tunniksi kentälle, vai lopetatteko samantien? Keskustelua!
Hyvä teksti taas! :) ite aina yritän rauhassa sitä tehtävää,mikä ei onnistu. Kun yleensä se sohlaamine meidän kohalla johtuu siitä,että heppa ei ymmärrä mitä haluan. Joten selkeet ohjeet ja jos onnistuu,nii ekaa onnistumiseen lopetetaan. :) jää hyvä mieli hepalle ja kuskille.
VastaaPoistaJep. Tärkeetä! Sekin on viimeinen kielletty ele, jos kokeilee jotain tehtävää, se onnistuu, mutta sitten ajattelee "kokeilen vielä kerran..." :D Silloin yleensä ei välttis onnistu ja sit jäädänkin jo hinkkaamaan... :D
PoistaTämä ihan suoraan mun elämästä! :D Vaikka vähän eri sarjoissa painitaan, pätee silti :)
VastaaPoistaJotenkin alkaa tuntumaan että kaikki oikeesti pätee kaikilla tasoilla! :D Samat ongelmat toistuu tasolta toiselle, eri svääreissä vain!
PoistaMulla ei muuten ole edes rusinan kokoiset hermot, mutta hevosen selässä ne kestää kyllä aika paljon! Asiaa auttaa se, että mun tammat ei yleensä ole oikeasti huonoja ratsastaa kuin stressaantuessaan ja toinen kiimassa. Kun se toinen on kiimassa, pidän treenit tosi lyhyinä ja napakkoina, jotta saataisiin onnistunut treeni. Mutta stressaantuessaan kumpikin stressaa aikansa, ja lopulta "alistuvat kohtaloonsa", rauhoittuvat ja keskittyvät minuun.
VastaaPoistaOlen näiltä tammoilta oppinut, että kyllä ne rauhottuu, ihan perus helppoja juttuja tekemällä, ja pikku hiljaa vaikeutetaan. Tosi harvoin on pitänyt jättää joku suunniteltu "tehtävä" tekemättä hermostumisen takia.
Olet keksinyt sitten hyvän tavan tammoillesi. :) Se on voittajan ele! ;)
PoistaHertta taas kiihtyessään ei rauhoitu, vaan lietsoontuu lisää. Se ei ikinä ala kuitenkaan kiukuttelemaan, mutta jos sen kerran päästää hermostumaan ja jännittymään, niin paluuta ei ole. Suorittaa kyllä radankin loppuun vaikka väärinpäin, mutta eihän se parhaimpiinsa yllä. Silloin mennään "selkänotkolla" jänittyneenä.
Yleensä sitten auttaa se tuleva uusi päivä ja uudet kujeet... :)
Tosi kiva postaus :-) Mulla on mennyt pariin otteeseen hermot ja sitten oon vaa vieny ponin talliin, en tykkää ratsastaa kiihtyneessä tilassa yhtään...
VastaaPoistaMonet tekevät noin, eikä siinä mun mielestä ole mitään väärää riippuen tilanteesta! Silloin se ehkä onkin ihan hyvä, jos itseltä menee hermot, eikä se ole ponin vika.
PoistaMutta jos hevonen tekee jotain tuhmaa (Esim. hyppii pystyyn/riehuu) niin silloin jos vie talliiin sehän on automaattisesti palkkio hevoselle "hyvin tehdystä työstä". :D
Mutta tosiaan riippuu paljon tilanteesta ja joskus se on varmasti paras ratkaisu
Toi on niin tuttu tunne! Kun itte ei osaa ratsastaa niin miten se hevonenkaan mitään tekisi :D...
VastaaPoistaJuurikin näin :D
PoistaRiippuu hevosesta ja tehtävästä miten reagoin. Minulla ei ole omaa hevosta, vaan ratsastan ratsastuskoulun hevosilla itsenäisesti (tuntien lisäksi toki). Jos hevonen laiska, ei halua suorittaa, tai liikkuu mutta on kuuro avuille, niin silloin ihan tarkoituksella vähän suutun ja pistän hevosen hommiin vähän raisuimmilla avuilla. Mutta sitten jos alla on herkempi tapaus ja vaikuttaa siltä, että herneet alkaa mennä sekaisin, niin pyrin rauhoittamaan tilanteen joko helpottamalla tehtävää, tekemällä just jotain sellaista missä hevonen pääsee taas rentoutumaan ja sit jos siltä vaikuttaa että hevonen on taas vastaanottavaisella tuulella, saatan kokeilla vaikeampaa juttua. Pyrin kuitenkin aina lopettamaan niin, että hevosella on hyvä meininki.
VastaaPoistaKuulostaa erittäin hyvältä. "Ratsastajan täytyy muuttua, ei hevosen" sanoi Kyrakin, ja tätä yritän itselleni hokea. Eli ratsastajan täytyy muuttua hevosen mukaan, mitä se hevonen kulloinkin tarvii. Tarviiko se vähän suutahtamista jotta se laittaisi tassau toisen eteen, vai pitääkö sitä rauhoittaa. Tämä on ratsasjana tehtävä arvioida tilanne ja toimia sen mukaan.
PoistaRatsastuskoulussa saakin hyvää kokemusta juuri erilaisita hevosista! Ihan hyvin siellä oppii, ei aina tarvitse olla omaa. :)
Niin siis *tassua toisen eteen pitäisi lukea tuolla :) Liipaisinsormet...
PoistaMeneehän ne hermot ja yleensä silloin lähtee oma ote herpaantumaan ja siksi yleensä vaihdan sitten tehtävää hetkeksi ja palaan myöhemmin siihen vaikeuksia tuottaneeseen tehtävään. Joinain päivinä palaan helpompaan harjoitukseen jossa ratsastan jonkun avun paremmin läpi, joinain päivinä haen haluamani asian läpi toisella harjoitteella. Onnistumiseen lopettaminen on kuitenkin tärkeää, joten pyrin aina valitsemaan ratsastukseen sellaisen tehtävän loppuun, että varmasti pääsen kiittämään hevosta.
VastaaPoistaOnneksi muillakin menee usko ja hermo eikä vain mulla! :D Kai tähän lajiin tarttee uskoa, toivoa ja rakkauttakin.. ;)
PoistaMulla on monesti just tuo sama, että jos päätän tehdä himotreenin ja koitan ylittää sitä mukavuusastetta oikein tarkoituksellisesti, niin kaikki menee ihan totaalisesti metsään. :D Sitten taas kun on tarkoitus pitää ihan kevyt ja helppo päivä, heppa on hullun hyvä.
VastaaPoistaOon tosi periksiantamaton luonteeltani, mikä on toisaalta hyvä mutta välillä myös huono.. Jään hinkkaamaan ja hinkkaamaan samaa tehtävää aina vaan uudestaan, ja se usein johtaa yhä vaan huonompaan lopputulokseen, kun sekä ratsastaja että hevonen väsähtää (ja kuskin hermot alkaa kiristyä). Onneksi oon pikkuhiljaa ruennut oppimaan siihen, että jos ei vaan tunnu onnistuvan, niin ei muuta kuin pitkin ohjin käyntiä pari kiekkaa jotta saa tilanteen nollattua. Samalla hyvä miettiä, mitä tuli taas tehtyä itse väärin :p yleensä jatkan sitten jollain paljon helpomalla harjoituksella (varsinkin jos kaikki tuntuu jotenkin ekstravaikealta), ja koitan päästä lopettamaan hyvillä mielin kiitokseen. Toki talliin palataan toisinaan "hevonen karsinaan ja ite himaan mököttämään" -moodilla :D tää ois kai liian helppoa jos aina sais hymyssä suin maneesista lähteä!
Oot sitten ihankuin minä! :D Kuulostaa niin tutulta.
PoistaOlenkin nyt hetkeksi päättänyt että aina kaikki uudet ja vaikeat jutut jätän valmennuksiin ja valmentajan silmien alle. Kotiläksyinä sitten treenaan valmennuksissa tehtyjä juttuja, mutta nyt lopetan hetkeksi sen "sooloilun" ja menen sen mukaan miltä hevonen alkuravien jälkeen tuntuu. :)
Hyvin sanottu tuo, että kait olisi liian helppoa jos aina saisi hymyssä suin lähteä maneesilta. Eiköhän nämä kuulu jokaisen ratsastajan arkeen. Aina ei voi voittaa!
Yleensä siinä vaiheessa kun alkaa homma menemään vaan tappeluksi eli mikään ei onnistu, olen todennut, että on helpompi antaa pariksi minuutiksi pitkät ohjat, jolloin molemmat saa hengittää ja varsinkin itse rauhotun. Sitten taas rauhoittuneena kokeilen uudestaan, jolloin se useimmiten onnistuu.
VastaaPoista