Ratsastus ei ole voimalaji

Hertan ollessa nyt varuiksi "saikulla" sädemädän vuoksi, olen sitä kuitenkin liikuttanut maastakäsin. Harmikseni en ole voinut maastoon lähteä, sillä toistaiseksi saamme mennä vain hyvillä ja pehmeillä pohjilla. Sädemätä kaviosta otettiin pohjallinen perjantaina pois ja sädettä avattiin, mädäntynyttä osaa rapsuteltiin pois. Kengityksen jälkeen Hertta oli liinassa tosi arkovan näköinen, mutta ei ihme. Melkein jo pelästyin että nyt se on jalaton. Nyt kuitenkin näyttää pahin menneen ohi, ja hevonen liikkuu jo suht normaalisti. Pientä arkomista havaitsen, mutta todella pientä. Palailemme nyt hissukseen treeniin sitten kun Hertta näyttää menevän täysin arkomatta.
Palatakseni aloitukseen, eli siihen kuinka nyt olen maastakäsin työskennellyt sen kanssa, tuli mieleeni taas tälläisen pohdintapostauksen tekeminen. Iski jälleen inspiraatio kirjoittaa ajatuksia itselleni muistiin.
Aihe tuli mieleeni siitä, kuinka maneesissa eilen juoksutin ensin vähän Herttaa katsoakseni miten se liikkuu, jonka jälkeen loppukäyntien ajan tuli mieleeni etten ole treenannut maastakäsin piaffia pitkään aikaan. Nythän olisi sopivasti aikaa vähän treenata sitä maastakäsin.

Menin maneesin pitkälle sivulla seinän viereen ja otin raipan mukaan. Vaikken ollut Hertalla tehnyt maastakäsin piaffia moneen kuukauteen, seinän vierelle mennessämme Hertta siirtyi itse piaffia polkemaan kun vain kerkesin maiskauttamaan kerran... Ei raippaa, ei kosketusta. Minulla vain liina kädessä ilman painetta suuhun ja Hertta piffaa paikallaan. Sitten kun sanoin "hyyyvä" niin Hertta lopettaa piffaamisen, hörisee ja pysähtyy katsomaan onko mulla palkkiota (joka on tehty sokerista ;) ).
Aika hauskaa!
Hertta tekee piaffia maasta käsin ilman kosketusta, pelkällä ääniavulla.
Toki se sitä tekee kun se tietää mitä tehdä. Ja tietää että "kun mä paikallani tässä tepastelen, kohta on suut makiana!". Sokeri toimii monessa asiassa... ;)
Selästä käsin Hertta osaa myös piaffia, mutta ei näin kevyesti. Mulla on aina vähän tunne että alan patistamaan sitä ja se tarvitsee raippaa siihen avuksi. Joku on siis pielessä. Maasta käsin se tekee yksinään piaffia, selästä käsin pitää punkea?

Tämän "lyhyen" intron jälkeen voidaankin mennä itse aiheeseen.

Ratsastus ei ole voimalaji. Hevosen voi opettaa tekemään kaiken todella pienillä avuilla, täysin ilman voimaa. Jos ratsastaja joutuu käyttämään kovempia apuja, jotta jokin asia onnistuu, on jossain vika. Hetkellisesti tälläistä sattuu varmasti monelle, itselleni ainakin, ja se yleensä johtuu hevosen jännittymisestä tai vaikka väärinymmärryksestä. Jos kuitenkin tuntuu että jatkuvasti joutuu käyttämään vahvempia apuja jonkun asian tekemisessä, silloin kyse on koulutuksesta.
Less is more.

On hitaampia ja raskaampia hevosia, ja on kevyitä ja reaktiivisia hevosia. Tähän väliin mahtuu sitten kaikkea siltä väliltä. Itse pidän enemmän kevyistä hevosista jotka toimii pienin avuin. Kuitenkin, oli hevosen perusominaisuudet sitten minkälaisia vaan, kaikille voi opettaa herkkyyttä ja reaktiokykyä.

Hertta on siitä mukava, että sillä on luonnostaan terve eteenpäin pyrkimys. Paras tunne on ravissa, kun se liikkuu itse omalla moottorilla eteen ja kantaa itsensä. Selässä on tällöin helppoa istua "vain matkustajana".
Kuva Niina Kuronen

Olen huomannut että mitä korkeammalle koulutustasolla mennään, sitä vähemmän selässä halutaan tehdä. Kun hevosen koulutustaso nousee, se liikkuu aina vaan enemmän "itse". Kun hevosella on vaadittava kokoamisaste ja lihaskunto, tehtävien suorittaminen helpottuu. Se ei tarvitse enää ratsastajaa avuksi joka asiaan. Nuori hevonen vaatii paljon tukea "pystyssä pysymiseen", vanhempi hevonen "tietää jo miten liikutaan ilman apupyöriä".
En nyt muista kenen ammattiratsastajan haastattelua luin, mutta hänkin sanoi että hän on nuorten hevosten luokissa tottunut ratsastamaan "voimalla" ja tekemään selässä paljon enemmän. Halutaan tuoda esiin mahdollisimman paljon liikettä. GP:tä ratsastaessa kuitenkin ratsastamisen on tapahduttava mahdollisimman kevyin ja pienin avuin.
Pienten apujen tärkeys korostuu vaikeissa kouluradoissa.
Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. 
Jos jossain kohdassa oikaistaan koulutuksessa aiemmin, se kostautuu myöhemmin. Loogista.
Ei ole mikään harvinaisuus vaativan tason kouluhevonen, joka periaatteessa tekee temppuja, mutta ei kuitenkaan reagoi pohkeeseen tarpeeksi?
Kouluratsastuksessa itse ainakin haen sitä tunnetta, että hevonen toimii kuin ajatus. Siltä sen pitäisi näyttää ja tuntua.

Niitä harjoituksia, joita pidän todella hyvinä saamaan hevosen kuulolle ja sopivan reaktiiviseksi, on useita.
Pyrin aina siihen, hevosen kuin hevosen kohdalla, että ne liikkuvat itse eteenpäin. Ikinä ei saisi tulla sitä tunnetta että joutuu jokaisella askeleella puskemaan hevosta eteenpäin jotta vauhti pysyy yllä. Toinen ääripää; ikinä ei saisi tuntua siltä että joutuu jatkuvasti jarruttamaan hevosta kun se juoksee alta. Molemmissa tapauksissa ongelma on sama; hevonen ei ole avuilla, eikä se kanna itse itseään.
Harjoitteet, jotka auttavat näihin ongelmiin, ovat oikeastaan ihan samoja, oli hevonen sitten millainen tahansa.

• Siirtymiset.
  Ah, mun lemppari. Niillä saa laiskaa hevosta terästäytymään ja menevää hevosta odottamaan. Avainasia on siis saada hevonen kuulolle. Kuuliaiseksi pohkeelle, kuuliaiseksi ohjalle. Siirtymien avulla laiskempi hevonen alkaa ennakoimaan ja nopeutumaan.
  Kuumempi hevonen alkaa odottamaan.
  Siirtymisissä kuitenkin toistuu avut pohje ja ohja (istunta). Itse hinkutan siirtymisiä välillä todella kauan. Niin kauan kun haluttu vaikutus alkaa näkyä. Miljoona siirtymistä. Varsinkin ravi-käynti siirtymät ovat mielestäni hyviä nimenomaan jos on ongelmia perustyöskentelyssä. Laukka-ravi siirtymät ovat myös hyviä, mutta koen itse saavani niistä hyötyä vähän koulutetummalla hevosella, se on itselleni enemmän hienosäätöä.
  Yksinkertaisesti, siirtymät ovat kaasun ja jarrun vuorovaikutuksen harjoittelua.
• Pidätä - päästä
  En sinäällään tykkää tuosta sanasta pidätä, mutta ymmärtänette idean. Jotta hevonen kantaa itse itseään, tämä testi on helppoa suorittaa.
  Sinulla on normaali tuntuma suuhun, olkoot se nyt kuinka vahva/kevyt tahansa jokaisen ratsukon kohdalla. Testaa kantaako hevonen itse itsensä, vai joudutko sinä huomaamattasi kannattelemaan sitä.
  Jos päästät tuntumaa ohjista, itsensä kantava kevyin avuin liikkuva hevonen lähtee venyttämään kohti tuntumaa. Se seuraa tuntumaa. Kun taas keräät ohjia, tuntuman mukana seuraa hevosen pää takaisin vaadittuun pituuteen.
  Jos et pysty päästämään ohjista ilman että hevonen poistuu peräänannosta/rojahtaa etupainoiseksi/ hilaa päänsä pilviin, se ei ole peräänantoa nähnytkään.
  Tätä kutsutaan "self-carriage" nimellä, suoraa suomennosta en oikein keksi. Mutta suoraan sanottuna, hevonen kantaa itsensä, nimensä mukaisesti.
  Pitäisi olla tunne, että ratsastajan ei tarvite kuin istua selässä. Hevonen kantaa itse itsensä, sinä vain istut selässä ja nautit.
• Apu - reaktio
  Tämä on niin perusjuttu, että se täytyy osata tasosta riippumatta. Aakkosten ensimminen kirjain. Käytän pohjetta -> hevonen reagoi HETI eteen.
  Teen tätä välillä jopa Hertan kanssa, vaikka toki pitää olettaa että tämä on päivän selvää jo sille. Teen vain tilannekatsauksen aina. Reaktio pitää tapahtua heti, ei huomenna, eikä edes 5 askeleen päästä.
  Jos hevonen on hidas, eikä reagoi, niin tätä voi ja pitää tehdä. Resepti on hyvin yksinkertainen. Ei mitään väliä mikä on muoto/peräänanto/tai ratsastajan asento. Apu ja siihen perään vaadittu reaktio. Onnistuessa kehut. Tarkkana, ettei anna monta apua yhtäaikaa. Apu kerrallaan.
  Muista Kyran potkukelkka-ilmiö! Potkaise vauhtia, ja anna liukua. Vasta kun vauhti hiipuu, potkaise uudelleen vauhtia.
  
  Ei siis mitään uusia vinkkejä, sorry! 

Kuva: Aada Lätti
Piruetinkin tahdon tehdä niin, että hevonen punnertaa sen itse, ilman minua. Parhaimmillaan Hertan kanssa se tekee piruettilaukkaa kun vain yiivistän istuntaa ja jännitän vatsalihaksia, ohja löysänä, pohje lähellä mutta puristamatta sillä.
Jos en saa hevosta kunnolla läpi piruettiin tultaessa, alan puskemaan ja puristamaan jalalla, jolloin Hertta jännittyy ja heittäytyy piruetiin pikakelauksella läpi ilman selkää. 

Toinen ammattiratsastajan haastattelu mikä jäi mieleen, käsitteli juurikin aihetta jossa hän esitteli omia perusajatuksiaan joita hän käyttää kaikille hevosille koulutuksessa. Mitä apujen käyttöön tuli, niin hän esimerkiksi maiskuttaa ratsastaessa ainoastaan vain silloin kun hän menee hevosella piaffia. Hän tahtoi hevosen polkevan piaffia melkeinpä täysin ilman apuja, suoraan sanottuna itsestään. 

Kaiken tarkoituksena on opettaa hevonen niin että se reagoi mahdollisimman pieniin apuihin ja liikkuu itse. Tietenkin.

Hevonen ei tarvitse nalkuttavaa pohjetta jotta ravi pysyy yllä, se ei myöskään tarvitse jatkuvaa vetämistä jotta se pysyy käsissä. Hevonen ei tarvitse raippaa ja tai vahvaa kannusta, jotta se pystyy tekemään vaaditut temput.
Jos hevonen pystyy tekemään piaffia pelkällä ääniavulla, niin miksei se pystyisi tekemään helpompiakin asioita itse, mahdollisimman pienin avuin?
Esimerkkinä muunmuassa, nyt kun opetellaan Hertan kanssa niitä laukanvaihtoja jokaisella askeleella, en tahdo että missään vaiheessa ykköset ovat meillä sellaisia, jossa joudun itse heilumaan puolelta toiselle ja antamaan isoja apuja, jotta vaihtoja tulee peräkkäin.
Minä tahdon, että Hertta oppii ykköset niin, että kun aloitan ykköset, Hertta jatkaa niitä niin kauan, kunnes minä ne lopetan. Se ikäänkuin menisi niitä kuin itsekseen, pienin avuin. Askel, askel, askel, stop.

Nämä asiat eivät ole vain kouluratsujen juttuja, vaan ihan jokaisen ratsun juttuja. Jos hevonen on koottuna ja kantaa itse itsensä esteradalla, ei esteiden välien ratsastaminen ole ollenkaan vaikeaa? Etupainossa kaahottava hevonen kilo rautaa suussa taitaa olla paljon vaikeampaa ratsastaa esteelle oikeassa rytmissä ja askeleessa?
Esteratsastus on kouluratsastusta.

En käytä kannuksia kuin oikeastaan valmennuksissa ja kisoissa. Mielestäni hevosen täytyy toimia ilman niitä.
Kuva: Riikka Vuorinen

Näiden asioiden opettaminenhan ei käy hetkessä. Mutta sitä kutsutaankin kouluttamiseksi, ja se vie aina aikaa, mutta oikein tehtynä antaa halutun lopputuloksen. Vielä kauemmin kestää muuttaa jo valmiiksi opittua. Ensin täytyy oppia vanhasta pois.

Mitä itse nyt annan itselleni kotiläksyksi?
Jos Hertta tekee pelkällä ääniavulla piaffia maastakäsin kevyesti, siirrän tämän keveyden myös piaffiin ratsain esitettynä. En alennu puskemiseen tai patistamiseen, vaan pienin askelin alan siirtämään tätä maastakäsin tapahtuvaa reaktiota sinne selkään. Missiona että Hertta polkee selästä käsin piaffia itse, ilman pohkeella naputtamista.
Maiskutus ja sokeri, ei voimaa ollenkaan. :)