Hevosen raamit

Tykkään käyttää sanaa raami tai raamit. Se jotenkin kiteyttää kaiken oleellisen siitä, miten tahdon hevosen kulkea ja sen miltä sen pitää tuntua.

Tällä hetkellä tosiaan kun käytössäni on kaksi hevosta, Hertta ja Kalevi, jotka molemmat vieläpä ovat aikalailla samalla koulutustasolla, pystyn hyvin vertailemaan näitä ”raameja”. Periaatteessa ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa raamia mikä sopisi maapallon jokaiselle hevoselle, mutta sanotaanko näin että aina kun olen minkä tahansa hevosen selässä, tunnen sen hevosen omat raamit. Tai sen raamin, jossa tahtoisin sen kulkea, vaikkei se heti siinä olisi. Tämä korostuu nuoremmilla hevosilla, ne kun tahtoo horjua vähän raamien ulkopuolelle.

Mielestäni on kätevämpää käyttää sanaa ”hevosen raamit” kuin vaikka sanaa ”kulkea muodossa”´. Muoto on niin laaja käsite eikä mielestäni kerro kuin pään ja kaulan asennon. Tämähän on jokaisen oma mieltymys, mutta mielestäni sana raami kuvaa kokonaisvaltaisemmin hevosen kulkemista ”muodossa”.

Jos pitäisi selittää mitä tämä raami minulle tarkoittaa, yrittäisin pukea sen sanoiksi niin että kaikki ratsastajat ymmärtäisivät sen tasosta riippumatta. Mietitäänpä vaikka taulua, jossa on kehykset. Kehykset antavat taululle raamit. Jos maalari maalaa huolimattomasti, saattaa väriä levittyä kehyksien ulkopuolelle. Lopputulos on suttuinen ja jälkiä joutuu siivoamaan. Taulu on levinnyt kehyksien ulkopuolelle.
Jos maalari on huolellinen ja kunnon taiteilija, ja hän osaa käyttää sivellintä taidokkaasti, maalaus pysyy kehyksien sisäpuolella. Raamien sisäpuolella. Se on hallittu kokonaisuus, eikä leviä holtittomasti ulkopuolelle.

Tätä samaa ajatusta tahdon hevosten kanssa. Kun hevonen kantaa itseään, on koottu vaatimallaan koulutustasolla, se tunne on kutakuinkin se, että olisin yhtä hevosen kanssa. Ei hevonen + ratsastaja, vaan ratsukko. Ikään kuin en enää istuisi hevosen päällä, vaan olen ”sulautunut” siihen yhdeksi kokonaisuudeksi. Hevonen kantaa itseään haluamassani raamissa, jolloin kokonaisuus on eheä. Hevonen ei heilu ja huoju tai valu mihinkään. Ei sivuille, ei pohkeen eteen tai taakse. Hevonen on siinä raamissa minkä minä sille asetan. Ei takaosa kilometrin pitkällä takana tai kaula kilometrin edessä ja painoa 500 kiloa ohjilla. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan?

Tätä raamissa liikkumista on hauska vertailla Hertan ja Kalevin kanssa. H ja K (Hehhe, HK… ) ovat niin erilaisia hevosia.  Niissä ei ole mitään muuta yhteistä kuin punainen väri ja sama syntymävuosi!
Hertta on tamma, johon ei saa koskea ja sille pitää antaa tilaa. Hertta tahtoo kulkea liikaa raamin sisäpuolella, toisin sanoen se jää helposti pohkeen taa, ja on lyhyt edestä. Se nostaa niskaansa ja vetää kaulaansa lyhyeksi. Sillä on ihanan kevyt suu, mutta kun se pitäisi saada ottamaan enemmän tukea kuolaimeen ja hyvällä tavalla ottamaan tuki vastaan ”lepäämällä” kuolaimella.
Hertan tahdon siis saada venytettyä siihen raamiin, jossa se ”täyttää koko raamin” ja kantaa itseään.

Kalevi taasen on simppeli ja rauhallinen ruuna, joka mielellään kulkee pitkänä kuin nälkävuosi pitkään kaulansa ja pitkän selkänsä kanssa! Kalevillakin on kiva suu, mutta siinä missä Hertta pakenee kuolainta, Kalevi osaa kyllä ottaa kaiken siitä kontaktista irti. Sillä vahvalla kaulallaan se voisi hyvin vetää mut irti satulasta! Hertta tulee päänsä kanssa mun syliin, Kalevi tähtää mahdollisimman kauas. Kun Kalevin saa siihen sopivaan raamiin, se ryhdistäytyy edestä ja kevenee. Se tulee mun luokse, kun Hertan tahdon vähän lähtevän mun luota pois.
Ymmärrättekö mitä haen?

Hertalle pitää antaa tilaa ja sitä pitää rauhoittaa. Kuumalla hevosella pitää olla pohkeet kiinni. Olen sen lähellä, ikään kuin syleilen sitä mun jaloilla, mutta annan sille edestä tilaa ja toivon että se ottaisi mut kannateltavakseen. Annan sille tilaa ja aikaa suorittaa vaaditut tehtävät.
Kalevilla pitää olla ohjat kädessä ja jalat valmiudessa, muttei saa tietenkään jäädä puristamaan. Kalevia pitää hieman virittää ja saada se sähköistymään. Kun Kalevin saa lämpiämään, se kevenee ja herkistyy. Se kerää pitkät raajansa ja hallitsee ne. Ei enää lompsimista pitkin maneesia, vaan aktiivista työtä.
Tällöin olenkin samassa lopputilanteessa kuin mitä tahdon Hertankin kanssa: Molemmat kantaa itse itsensä, se on ”tässä ja nyt”, siinä raamissa, minkä asetan.

Kaksi erilaista hevosta, mutta tahdon ne samaan raamiin. Siihen raamiin, missä hevoset kantavat itseään ja käyttävät koko kehoaan kauttaaltaan oikein. Eri lähtökohdat, mutta sama lopputulos. Keinot ovat erilaiset, mutta maalissa häämöttävä tavoite on sama. En puhu tietyistä senteistä ja mitoista missä kukin hevonen on oikeaoppisesti ”lyhyenä”, vaan puhun niistä taulun kehyksistä jotka pitävät maalauksen sisällään. Taulujakin on erikokoisia ja näköisiä erilaisin kehyksin, mutta aina ne kehykset reunustavat taulua, ja pitävät sen kaiken taulun sisältämän taiteen sisällään.

Kalevi piaffissa.
Omassa raamissaan. Kevyt edestä, takaosa alla. Se kantaa. Helpompaa Kaleville rakenteeltaan. Silläkin kuitenkin on pitkä runko, jota pitää lyhentää, mutta sillä on taipuisammat jalat. Se ei vedä mua mihinkään, pystyn istumaan.

Hertta piaffissa.
Omassa raamissaan, rakenteensa ja varhaisemman koulutustasonsa sallimissa rajoissa, kevyellä tuntumalla. Pystyn istumaan satulassa.
Näissä kuvissa sama asento, sama askellaji. Kaksi eri hevosta omassa raamissaan, jolloin pystyn suorittamaan niillä vaaditut tehtävät, tässä esimerkkinä se piaffi.
Kuva Taru Arola