Säilytä tekemisen helppous paineenkin alla

Nyt on pakko avautua.

Olen siis menossa starttaamaan ensimmäistä kertaa virallisesti Intermediate II tason ohjelmaa. Se on siis sellainen "semi-GP" tason ohjelma, jossa on jo esitettävänä kaikki GP liikkeet. Piaffi-passage siirtymiset ja sulkusiksakit muunmuassa...
Nyt sen huomaan että mulla alkaa olla paineita kun starttiin on enää alle viikko. Ahdistaa pitkästä aikaa. Ahdistusta lisäsi kun näin osanottajalistan. Siellä sitä mennään muiden kokeneiden konkarien ja ammattilaisten seassa.

Tiedän, etten saa tuijottaa osallistujalistaa. Mä menen kisaamaan vaan itseäni vastaan, ja tämä todellakin otetaan vain rataharjoituksena. Tahdon startata tämän tason ohjelman tähän loppukauteen. Ensi kaudella on tarkoitus mennä sitten enemmän Inter II ja GP ohjelmia, joten nyt tähän syksyyn kun käyn korkkaamassa nämä radat, on kynnys ensi kaudelle paljon pienempi.

Kyllä mä luotan kuitenkin että saan pääni pidettyä kasassa. Osaan ottaa sellaisen asenteen että "tämä on vain rataharjoitus, eikä kilpailu". Se helpottaa. Meidän kohdalla se onkin vain rataharjoitus. Ihan turha mun on lähteä vertaamaan itseäni muihin. Tallillakin puhuttiin, ja aika osuvasti sanottu, että ihan saa jo olla ylpeä siitä, että tekee tätä hommaa edes tällä tasolla kaiken muun elämän ohessa. Ammattilaiset treenaavat 24/7, mä treenaan sen verran mitä oman alan töiltä ehdin, ja silti olen mukana, joten saavutus jo sekin. Ja olenhan mä jo herranen aika mennyt puoli vuotta sitten tämän ohjelman Keisarinmäessä ja saimme jopa yli 61% tuloksen heti ensi yrittämällä! Nyt Norppa jotain tolkkua...

Se isoin pointti kuitenkin, mitä otsikossa jo sivusin, on se, että Hertalle luon turhaa painetta ihan syyttä.
Tässä esimerkki mitä kävi viime viikolla.

Olen tehnyt Hertan kanssa piaffi-passage siirtymisiä aika hyvällä menestyksellä, kun olen tehnyt sitä vähän leikkimisen kautta. Hertta oikein innoissaan esittää ja odottaa koska saa ponnistaa piaffista pois ja lähteä leiskauttelemaan passagea. Sen jälkeen toki heruu taputuksia kunnolla. Hertta HÖRISEE piaffista siirtyessä passageen, koska se niin innoissaan tekee sitä ja odottaa kehuja/vapaata käyntiä mikä seuraa liikettä.
Mitä kävi, kun yritin ratsastaa yksinäni tämän piaffi passage osuuden niinkuin se radalla tulee?
Hertta jännittyi. Ahdistui. Piaffissa se hyppi suorin takajaloin lanne pystyssä. Tästä ankka-asennosta se ei pääse ponnistamaan passageen. Kun patistan sitä passageen se kiihdyttää piaffin tahtia ja jossain vaiheessa "räjähtää" ulos passageen teatraalisella selkänotkohypähdyksellä. Siis aivan hirveää ja aliarvoista.
Hetki ennen olin leikkinut alle pi-pa siirtymien kanssa ja ne meni hyvin. Heti kun ajattelin "NYT MENNÄÄN KUIN RADALLA MENTÄISIIN" , loin heti painetta Herttaan "nyt pitää onnistua", ja kuten arvata saattaa, Hertta herkkänä tammana panikoituu ja meni aivan lukkoon
sillä samalla sekunnilla kun pyysin piaffiin.

Jo on pienestä kiinni! Kun huvikseni leikittelen piaffilla, se onnistuu. Kun yritän esittää sitä niinkuin ohjelmassa pitäisi esittää, mä en saakkaan sitä ulos?
Ihan hävettää kuinka huonosti sitä voikaan ratsastaa. Mikä tässä muuttuu? Taidan tehdä astetta kovemmat avut, kun vaistomaisesti ajattelen "nyt on pakko onnistua"? Muka varmistelen. Hertta on oikeasti niin ujopiimä ja herkkä, että jos kovennan apuja, se menee lukkoon. Suorastaan paniikkiin. Suorittaa kyllä mutta häntä alkaa huiskaamaan ja se hermostuu. Näin pienellä asialla mä itse pilasin aiemmin hauskana pidetyn leikin Hertan kanssa. Enhän mä tahallani kovenna apuja, enkä edes huomaa koventavani apuja. Enkä välttämättä edes fyysisesti kovenna apuja, vaan luon sen henkisen paineen.
Luulen auttavani Herttaa, mutta todellisuudessa tarraan siihen kiinni ja se ei tykkää yhtään.

Viikonloppuna kun kokeilin uudelleen piaffi-passage siirtymiä leikkimielellä, ei mitään ongelmaa...
Kuinka saisin radalle ajateltua tämän saman fiiliksen? Sen leikkimielen?
Tekemisen helppous pitäisi saada radalle, vaikka radalla tuleekin se paine suorituksen onnistumisesta.

Argh. Kyllä se vaan niin on, että ratsastaja voi joko pilata tai saada suorituksen loistamaan. Onneksi tänään on valmennus, uskon että saan taas fiilistä valmentajan avulla!

Testissä Champ!

Pitkään on jo Aadan kanssa ollut puhetta että tulisin testamaan hänen esteratsuaan Champpia. Valehtelematta todella pitkään ollan veivattu aikatauluja väillä unohtaen koko asia, mutta nyt kesälomien ja kiireiden jälkeen löydettiin sopiva aika! Kävin siis tiistaina testaamassa Champia, ja Aadan kertomuksen voitkin lukea täältä.

Olen huomannut kauhean monen uuden hevosen kanssa saman, että omistaja kertoo kaikki kauhutarinat kuinka "kamala" ko. hevonen on ratsastaa. Se ei taivu, ei reagoi, on vähän sellainen ja sitten tällainen. Toisaalta, pessimisti ei pety. ;) 

Enkä pettynyt kyllä nytkään! Varauduin oikeasti pahempaan, mutta eihän Champ ollut ollenkaan kamalimmasta päästä. Hidasta ja jäykkää paremmat sanat ovat mielestäni enemmänkin kysyvä ja mukavuudenhaluinen. 

Kaikki kuvat on ottanut Aada Lätti!

Ai että se on söpö :D Puettiin dressagetyyliin sopivasti värimaailma mätsääväksi tummansinisin pintelein ja huovan kera ;)

Aina olen blogin puolelta katsellut kuinka kaunis Champ on, ja livenä nähtyäni sen en voi muutakuin sanoa että vielä kauniimpi! Nuo sen hienot merkit ja rautias väri on aina saanut mut lämpeemään, sillä rautiaathan on parhaita ;)

Olen Champin joskus Riders Innissä nähnyt treenaamassa livenä aiemmin, mutta nyt ihan "lähietäisyydeltä". 

Ne estehevoset joiden selässä olen käynyt, ovat yleensä vähän sellaisia uneliaita sileällä. Taitaa olla osa estehevosen sydäntä, että ne syttyvät esteen nähdessään ja sileän työskentely on vähän sellaista "unessa tarpomista". En tarkoita tätä laiskuudella, vaan vähän sellaisena että usein estehevosia pitää vähän herätellä ja motivoida siihen sileän työskentelyyn. Ikäänkuin ne ajattelisivat "Mitäs täällä muka voi tehdä kun ei esteitä ole?"

Champ oli kuitenkin mielestäni varsin helppo herättää. Oikeastaan kun siltä vaati vähän enemmän, se tuntui terävöityvän ja ajattelevan että mitä ihmettä tässä nyt pitää tehdä. Kun sille sai sellaisen kysyvän mielentilan päälle, alkoi se oikeastaan odottamaan "mitä seuraavaksi".

Mä usein vertaan esterataa koulurataan. Kouluradallakin vaaditut tehtävät ovat ikäänkuin esteitä. Saatko niistä virhepisteen vai suoritatko ne puhtaasti? Jos lähestyt hyvin ja valmistellusti kouluradalla sitä "estettä", usein "este" suoritetaan puhtaasti. Jos taas jossain on vikaa, tahti on huono, lähestyminen on huono, hevonen ei ole suora jne, menee este epäpuhtaasti yli. Ihan sama periaate!

Kun sain Champin heräteltyä ja "vaadittua" suorittamaan pyytämääni "vaikeaa" asiaa, sen keskittyminen heräsi. Ei vaan keventelyä ympäri kenttää, vaan kaikkea sellaista pientä. Avoa, sulkua, vastalaukkaa. Näitä oikeastaan tein kokoajan. Sellaista missä pääsin käyttämään kokoajan jalkaa ja taivuttelemaan koko hevosta. 

Champ oli todellakin mestari välillä ennakoimaan ja luistamaan asioista. Hetkenkin jos itse huokaisin ja lopetin jonkin asian, Champ osasi hyödyntää sen. Jos esim kokosin käyntiä oikein hitaaksi ja alle, mutta hetken itse "lössähdin" niin Champ jo nosti laukan "kiva kiitti moi!".

Vastalaukassa jos ulkopohkeeni vähänkään heilahti, niin Champ vaihtoi laukan "huh! Vihdoinkin! Paljon helpompaa myötälaukassa".

Ei siis todellakaan laiska hevonen, mutta mukavuudenhaluinen! Se etsi koko ajan mun avuista pieniä vihjeitä, joissa se pääsisi helpottamaan itseensä. Mutta tämähän on mun moka. Jos Champ vaihtoi laukan kesken vastalaukan, minä en antanut tarpeeksi selvää apua, vaan huomaamattani "kehoitin" sitä vaihtamaan laukan. Fiksuna hevosena Champ kyllä osaa lukea ne pienet avut, joista seuraa palkintona helpotettu asia!

Estehevosia treenataan kaikista eniten laukassa, tai laukkaa parannetaan. Ymmärtäähän tämän. Estehevoset tekevät työnsä laukasta käsin. Tämän huomasi Champin kanssa, että laukassa kaikki tuntui asteen helpommalta kuin ravissa, saatika käynnissä. Käynnissä ja ravissa työstämisessä Champ oli jotenkin kysymysmerkkinä. "Miksi, kun laukatakkin voi...?" :D

Siksi aluksi työstinkin Champia pitkään käynnissä, jonka jälkeen otin ravia. Halusin saada Champin pohkeen ja ohjan väliin. Laukan jälkeen, etenkin vastalaukan, Champ tasottui ja alkoi löytämään ne mun antamat raamit. Aluksi se yritti joko olla liian pitkä tai liian lyhyt. Vastalaukan jälkeen jatkoin työstämistä avoissa ja suluissa ravissa, jolloin sain ravissakin sitä enemmän molemmille ohjille tasaisesti ja molempien pohkeiden väliin. Tämänkin hevosen kanssa ne maagiset suosikki tehtäväni (avo, sulku ja vastalaukka) saivat hevosen toimimaan ja suoristumaan!

Champ on todella näyttävä hevonen mielestäni kun se alkaa kantamaan. Sillä on kaulassa todella hyvä lihaksisto, ja kun sen etuosaa saa nostettua, se on aika komea ilmestys. Jopa hiukan "orimaisen" näköinen muhkean kaulansa kanssa? 

Joka tapauksessa Champilla ratsastaminen oli oikein miellyttävä kokemus, vaikka Aada koittikin pelotella aluksi ;)

Katsotaan josko tarkoitus olisi noin kerran kuussa jatkaa, ja kävisin Champia läpiratsastamassa. :)

Ensimmäiset ravipätkät

Vastalaukassa Champin takajalkoja pääsi hyvin ratsastamaan kun myötälaukassa sillä on enemmän tilaa "karata"

Ajattelen hevosta aina suoraksi "kahdelle junan raiteelle". Sen täytyy kulkea kahta raidetta pitkin suoraan takaa eteen. Molemmille pohkeille ja molemmille ohjille.

Lopuksi pääsin myös vaikeammassa, eli oikeassa kierroksessa, ratsastamaan Champia pidemmälle kaulalle matalalle alas niin ettei se kaatunut kaarteessa sisälavan, eli oikean lavan, päälle. Se taipuu ja asettuu oikealle, mutta lapa-alue ei kaadu oikealle!

Mitä enemmän tässä eri hevosen selässä on käynyt, sitä enemmän huomaa, että samat asiat ne seuraavat jokaista hevosta tasosta, lajista ja rodusta riippumatta. Mitä korkeammalle koulutuksessa mennään, sitä enemmän ne "virheet" vähenee. 

Suoruus on sellainen asia, mikä on jokaisella hevosella enemmän tai vähemmän työstettävänä. Kaikki hevoset ovat luontaisesti vinoja, joko vasen- tai oikeakätisiä. Se on kuitenkin meidän ratsastajien tehtävä treenata niitä niin, että ne suoristuvat. Ratsastajat kuitenkin usein vähän olettavat, että joku kaunis päivä se hevonen on yhtäkkiä suora, joten "sitä odotellessa". Hevonen ei kuitenkaan voi suoristua ilman ratsastajaa. Ja jos ratsastaja on vino, niin tottakai hevonenkin on vinossa. Suoristaminen on pitkä prosessi, mutta se kyllä tuottaa tulosta kun sitä jaksaa tehdä. Vaikka 100% suoruutta ei koskaan saavutakkaan, niin se prosenttiluku kyllä kasvaa vuosien mittaan. Mutta edelleenkään, ikinä ei tule "sitä kaunista päivää" kun hevonen yhtäkkiä onkin suora kuin taikaiskusta. Niitä vain pitää ratsastaa niiden vinouden vaatimalla tavalla, jotta se vinous peittyy pikkuhiljaa! :)
Mä olen jotenkin tosi fanaattinen suoruuden metsästäjä, ja se onkin asia mitä lähden aina uudenkin hevosen kanssa jahtaamaan heti!

Champista kyllä huomasi heti, että vaikka se on estehevonen, niin sileän puolta on kyllä treenattu kunnolla. Se oli miellyttävä ratsastaa, mutta sen kanssa täytyi tosiaan olla tsemppaava ote ja se piti pitää töissä, eikä sopinut olettaa että metriäkään Champ tekisi työtä mun puolesta! ;)