Helloooo! Instagramin puolella tein kysymys-vastaus stoorit ja siellä tuli paljon kyselyä koska blogi jatkuu. Voin myöntää että jotenkin hermoilin koko kevään kesällä lähestyviä häitä, joten sen osin olin jotenkin lamaantunut kaikesta muusta. Nyt kun sukunimikin on vaihtunut niin onko aika heittää tekosyyt romukoppaan ja julkaista näitä tesktejä lisää mistä osa on jo yli puolivuotta ollut valmiina kirjoitettuna odottamassa julkaisupäivää? Huonoin bloggaaja ever täällä vaan hei kun ei saa edes valmiita tekstipohjia julkaistua...
Noh, mulla ei edelleenkään ole omaa tietokonetta kun vanha kone millä ennen hoidin bloggaamisen jäi vanhaan kämppään. Tarkoittaa käytännössä sitä että pitäisi ajaa vanhalle kämpälle koneen luokse, mutta tämäkin asia helpottaa varmasti kunhan panostan ihka omaan ensimmäisee läppäriin! Hyvästit pöytäkoneelle...
No mutta, asiaan!
Vaikka blogipostauksia ei ole tullut, niin tämä mun älytön jauhaminen ratsastuksesta ja treenaamisesta ei ole hiipunut. Kaverit ja muut vähänkään puolotutut on saanut taas kuunnella pohdintoja ratsastuksesta, joten miksei näitä pohdintoja jakaisi tänne, vaikka tämä blogi aiemmin kertoi ns, mun tarinaa. Miksei siis vaihtaisi tämän blogin teemaa? Enää ei olisi minä ja mun hevosten tarina, vaan ehkä yleisellä tasolla pohdintaa mitä kaikkea tässä heppastellessa tulee eteen?
Vaikkei minulla siis omaa hevosta ole, olen saanut kunnian ratsastaa edelleen muiden hevosia ja kuunnella kavereiden hevosongelmia ja ratkoa niitä. Ehkä niiden pohjilta myös sitä juttua tulee?
Yksi asia mikä viime aikoina on toistuvasti ollut tapetilla, on kehittyminen ratsastuksessa ja se millaiset "tyypit" kehittyy eniten. Lyhyesti vastauksen pohdintoihin mitä olemme kavereiden kanssa saaneet, on ne tyypit jotka uskaltaa tehdä virheitä ja jopa tiedostaa sen että tekivät/tekevät virheen. Kuulostaako siltä että "no kaikkihan uskaltaa tehdä virheitä"? No ei todellakaan uskalla!
Hyvin yleistä on että virheiden tekemistä pelätään ja sitä vältellään. Surullista se ehkä on siinä vaiheessa että virheitä tekee muttei millään myönnä sitä... Siitä ei opi mitään. Oppimiseen kuuluu tehdä virheitä mutta niistä tulee nimenomaan oppia jotain. Jos ratsastat aina virheen teon pelossa, et välttämättä yritä ja loppujen lopuksi et tule kohdanneeksi sitä ongelmaa mikä pitäisi kohdata. Tunnistatko itsesi tästä:
Ratsastat hevosellasi ja se tuntuu vähän vaikealta tänään. Se saattaa olla jäykkä ja vaikka vähän pyydät ja jopa käsket, tuntuu että meno ei varsinaisesti parane. Luovutat, heität ohjat pois ja lähdet maastoon. AJattelet että ehkä huomenna uusi päivä.
Ikäväkseni voin sanoa, että ei se menio välttämättä parane silloin huomennakaan, eikä sitä seuraavana. On turhaa odottaa että kehitys tipahtaisi taivaalta syliin ja joku kaunispäivä teidän meno on vaan yhtä kukkaistanssia ja elämä hymyilee.
Se mitä tässä pitäisi tehdä toisin, on se, että yrittää oikeasti ratkaista sen tilanteen ja yrittää niin penteleen kovasti että saavuttaa edes JOTAIN.
Ei, hevosen ei tarvitse muovaantua täydelliseksi sen ratsastustunnin aikana jotta jotain hyvää olisi tapahtunut. Se riittää että saat edes JOTAIN onnistumaan, ei koko pakettia. Pienistä puroista kasvaa iso joki...
Suurin kompastuskivi treeneissä mielestäni on se, että tavoitellaan liikaa ja tavoitellaan täydellisyyttä. Ja voi että se pettymys on suuri koska sitä ei tapahtunut. Vaikka kuinka ratsastit all - in meiningillä, et saavuttanut sitä pehmeää ja kevyttä hevosta joka liitelee itsekseen ja sä vaan hymyilet, luovutat ja lähdet pois. Mietit ehkä mielessäsi että teit väärin ja syytät itseäsi kun hevonen ei kulkenut, tai varmaan joku syyttää hevostakin... :D
Pointti ei ole siinä kenen vika se oli, vaan pointti on siinä että täydellisyyden tavoittelussa ei uskalleta tehdä virheitä. Halutaan näyttää samalta peileissä mitä se sun instagramissa fanittama kohde näyttää ah aina niin täydellisissä videoissa? No hey, guess what, instagramissa on ehkä maailman helpointa huijata ja jakaa siellä vain ne lyhyetkin parhaat pätkät ja saada kokonaisuus näyttämään seuraavalta Dujardinilta! Mutta se mitä ne instagramissa (ja ihan ammattilaisetkin) tekee, on se, että ne todellakin tekee virheitä joka päivä. JOKA PÄIVÄ.
Jos et tee virheitä, et ole edes tarpeeksi yrittänyt.
Motocross piireissä oli aikanaan sanonta "EI ole tarpeeksi yritystä jos ei kaadu kertaakaan". Ja yleisössö ehkä joku katsoo niitäin huimia hyppyjä ja toteaa että "vitsi kun noi ei koskaan kaadu, itsehän olisin turvallaan ekassa mutkassa". Totuus on niilläkin että yleensä heilläkin on jo luissa titaania jonkun verran sillä ilman ehjiä luita harva crossari pääsee...
Noh, ehkä ratsastuksessa ei tartte luita katkoa yrittääkseen, mutta tuskan hiki saa ja ehkä pitääkin tulla. Yksinkertaisimmillaan virheiden pelko voi olla vaikka ihan perus taivutukseen liittyvää. Hevonen on vähän jäykempi, tiedät ja haluat taivuttaa sitä. Asetat vähän, ehkä teet voltin auttaaksesi taivutuksessa. Ainut mitä saat aikaan on kipeä hauis ja tunne että heppa kaatuu sisään. Poistut voltilta, ehkä kokeilet uudelleen ja toteat saman. Alat tuskastelemaan että "miksi se naapurin Martta saa hevosensa taipumaan niin helposti? Mitä jos joku näkee että mä täällä suorastaan vedän tätä hevosta! Mitä jos hevoselle tulee paha mieli... Parempi lopettaa tältä päivältä. Lähden vaikka maastoon. Josko siellä hepalle tulisi hyvä mieli ja kokeillaan uudelleen huomenna".
Tällaisen episodin jälkeen yleensä huomenna vastassa on se ihan yhtä jäykkä hevonen kuin eilen.
Kyllä mä uskaltaisin sanoa, että jos tässäkin tapauksessa ratsastaja olisi ajatellut "No hitto, nyt me tsekataan tää taivutus asia läpi, meni syteen tai saveen. Voi olla että se taipuu "väärin" ja voi olla että joudun tekemääön täälä nyt pidempään töitä mitä olin aikonut mutta minä TAIVUTAN tänään nöämä taivutukset läpi". USkallan väittää että yritys palkitaan. Vaikka hevonen ei olisi ihan 100% läpi ja susta tuntuu että vasen kierros ei sujunut niin hyvin kuin oikea, huomenna sulla on vastassa hevonen joka saattaakin olla asteen enemmän läpi ja taipuisampi ja "valmiimpi" kuin eilen!
Itse olen huomannut tämän oikeastaan aina. Vaikka päivä 1 tuntu raskaalta ja en saavuttanut onnistumisen fiilistä, mutta jumankauta vaadin ne asiat loppuun ja sain jotain tuntemuksia hevosessakin, seuraavana päivänä hevonen on kuin "niin sä halusit eilen tätä, tossa ole hyvä" ja ai kun hymyilyttää.
Tulevaisuudessa korjataan ne tehtyjen työtuntien hedelmät!
Lyhykäisyydessään voisi siis sanoa, että tehkää loppuun asti ja vaatikaa se asia X mitä aiotte vaatia. Ei saa luovuttaa!
Ei saa asettaa itselleen liian isoa tavoitetta. Jos tavoite on olla Dujardin, petyt heti kun peilistä ei katsokaan Dujardin ja Gio. Jos mietit että olisi kiva ridata kuin Dujardin, mutta ensin ajattelin saada taivutukset lähemmäs sitä mitä Giolla oli radalla. Tadaa, tämä voikin jo olla askeleen lähempänä toteutua. Aloita vaikka sillä että ensin hommaat samanalaisen kypärän kuin Dujardinilla! :D
Miksi me ratsastuksessa ollaan tyytyväisiä vasta sitten kun on "täydellistä"?
Ajatellaan että "juu mitään hyvää ei tässäkään treenissä tapahtunut kun ei menty GP kokoamisasteesa tässä mun 5 vuotiaalla hevosella niska korkeimpana kohtana, turpa edessä ja takajalat alla kevyenä".
Kun pitäisi olla tyytyväinen että "hei, vähän on niska matalana, mutta onpas heppa rento ja menee kivasti eteen ja on kevyt! Ehkä tästä pikkuhiljaa saisi tuota niskaakin nostettua...."
Mitä jos aiheutan pahan mielen hevoselle jos laitan sen yrittämään enemmän?
Newsflash, hevonen elää hetkessä. Ei missään nimessä saa aiheuttaa pahaa mieltä kellekkään, mutta ei se hevonen tallissa mieti "saatana mikä ämmä kun laittoi mut taipumaan enemmän". Reilu täytyy hevoselle olla, mutta sen pelossa, että hevoselle jäisi ns paha mieli ja se ei enää ikinä halua yrittää ei pidä täysin paikkaansa. Tottakai vuosien saatossa saat tapettua hevosen miellyttämishalun, mutta trust me, siihen tarvitaan jo aika paljon kaikkea rumaa.
Mitäpä jos pyydät ja yrität enemmän ja saatkin onnistumisen ja pääset vuolaasti kehumaan hevosta?
Onnistumisen tunteet tulee kovan työn takaa, eikö nekään tipu taivaalta kun vaan tarpeeksi kauan odotellaan.
Vertailun vuoksi taas, salillakin ne kovan työn tulokset tulee näkyviin vaikka siellä se kova työ ei aina olisi niin kivaa JUST SILLÄ HETKEllÄ. Parin kuukauden päästä se juttu voi olla ihan oikeasti sairaan kivaa, joka aiemmin tuntui kamalalta. Se on se kehitys nääs... Mutta sitä tunnetta kun rauta on kevyttä ja peilikuva miellyttää ei saavuta, jos aina salilla on "sairaan kivaa" ja on kiva kun ei hikoiluta eikä tunnu missään...
Et varmana lähde ilman juoksutaustaa juoksemaan maratonia? Ensin kävelet ehkä 3 kilsaa ja parin kk päästä ehkä hölkkäät jo 5 km. Ja olet tästä suunnattoman iloinen! Ehkä vuoden päästä menet jo puolimaratonin? Tässä kohtaa kyllä ihmiset osaa olla realistisempia, mutta ratsastajat hevostensa kanssa miettivät että "perseelleen meni kun ei menty täydellisen koottuna kuin 15 vuotta GeePeetä hinkannut karsinanaapuri"?
Ei kukaan ajattele sen oman 5 km hölkkälenkin jälkeen että ihan paskasti meni ja en ole mitään ja olen treenannut surkeasti kun sohvalta ei noustukaan tunnissa maratoonariksi?
Huh. Nyt tämän tauon-rikkomis-paasauksen jälkeen ensi kerralla ehkä jo jotain ihan varsinaisia treenihommia mitä on tultu tässä tehtyä! :)
Nyt toivon että sitä itsevarmuutta tuli edes jollekin uskaltaa yrittää ja TEHDÄ niitä virheitä!
Jos on tehnyt virheitä, onpahan ainakin jotain tapahtunut!
 |
Hertta kaatosateessa elämänsä ennätysprosenteilla Intermediate I tasolta 67.8 rosenttia!
Ja voin sanoa, että aina ei ole ollut kivaa kun ollaan treenattu mutta tuolloin radalla tuntui ihan sairaan kivalta vuosien työn jälkeen! Vaikka se ei ehkä ilmeestä niin näy ;)
Kuva Taru Arola |
Ja PS.
Tähän liittyen uskaltakaa luottaa siihen mitä valmentaja sanoo tai kehottaa tekemään VAIKKA ei sillä hetkellä tuntuisi helpolta. Jos valmentaja käskee ravaamaan enemmän eteen mutta susta tuntuu että herranjestas me mennään lujaa tai apuaaa ei tunnu hyvältä. Todennäköisesti te ette ensinnäkään mene lujaa ja toisekseen sillä on joku tarkoitus joka ei ehkä tule sillä sekunnilla sulle ilmi mutta kun vaa jatkat ja YRITÄT toteuttaa sitä mitä sanotaan, saatat pitkän ajan kuluessa jo tokaista "voi hitto kun olisin aloittanut tämänkin tekemisen aiemmin..." Sen tekemisen tuloksen yleensä saa vasta pidemmän ajan kuluessa. Sitä p*skaa siinä välissä on hyvä opetella sietämään ja lopussa kiitos seisoo. :)
Eli ei jahdata pelkkää hyvän olon tunnetta, vaan jahdataan sitä tavoitetta mitä ikinä tavoittellaan ja siinä välissä tavoitetaan ne välitavoitteet virheiden kautta.
