Se on se fiilis

On tosi vaikea edes selittää jollekin (saatika ei-hevosihmiselle) sitä miltä tuntuu kun hevonen kantaa. Oikeastaan tässä kohtaa mielestäni erottuu ratsastaja joka on "kokeneempi" kuin toinen. Se kokeneempi on päässyt tuntemaan miltä tuntuu kun hevonen on oikeasti läpi ja kantaa ja osaa myös vaatia sitä samaa uudelleen. 

Jostainhan on kuitenkin kaikkien lähdettävä liikkeelle ja ehkä tärkeämpää on se että yrittää, kuin se että jättää yrittämättä epäonnistumisen pelossa.

Tietenkin ideaalitilanne olisi se että meillä kaikilla olisi se opetusmestari. Sellainen "poistokorista" saatu korkealle koulutettu hevonen (ei saa takertua tuohon poistokori sanaan, tiedätte mitä ajan takaa, tuo ei ole sättimistä :D ) jolla ehkä parhaat päivät ovat takana päin mutta sillä hevosella on tosi paljon annettavaa vielä jollekin toiselle. Sellainen hevonen joka on niin pro, että se tekee vaikeammatkin asiat oikein vaikka ratsastaja pyytää vähän sinne päin. 

Toki nämäkin hevoset eivät halpoja ole, vaikkei varsinaisesti areenoille niistä enää olisi, mutta kultaakin kalliimpia tällaiset ovat!

Itselläni ei oikeastaan ollut sitä "pääset maistaa mansikkaa"- hevosta. Opetin Hertalle aikalailla kaiken ihan vaan yrittämällä, tekemällä väärin ja korjaamalla sen. Kyllähän tämäkin taktiikka toimii, mutta on todella paljon hitaampi tie ja vaatii hevoseltakin hermoja. Noh, onneksi oli hevonen joka antoi anteeksi kaiken ja jaksoi loputtomiin yrittää ratkaista mitä tuo akka oikeen säätää ja se vaan kokeili ja kokeili loputtomasti tarjota ties mitä reaktiota mun apuihin ja kun vahingossa tuli oikea reaktio, niin se oli niin fiksu että tajusi heti kehusta/avun lopettamisesta että "ai tätä se halus, okka". Samalla minä opin sen eron, että miltä tuntuu kun joku asia tehdään "oikein". Toki tarvitsin maastakäsin tähän valmentajan sanomaan "no nyt!" mutta jossain vaiheessa sitä jo oppi tuntemaan mikä on oikein ja mikä ei, kun sinne kuuluisaan "selkäytimeen" tuli tavaraa varastoon (lue: kokemusta lisää). 

Kun Hertan kanssa oltiin siinä pisteessä että opetettiin sille GP liikkeitä ja GP luokkien meneminen alkoi olla konkreettista, sain onneksi vierelleni Kalevin. Kalevi oli juurikin tällainen "poisto". Paljon GP:tä kisannut jo vähän iäkkäämpi ruuna, joka osasi teknisesti kaiken. Se ei ollut helpoin ratsastaa, vähän jäykähkö ja hidas (siis täysin erilainen kuin Hertta) mutta juju olikin siinä, ettei Kalevi ilmaiseksi mitään antanut. Se osasi "itsekseen" kaikki GP liikkeet JOS itse sait sen ratsastettua läpi. En mäkään sillä saanut ykkösiä 15 putkeen jos se ei ollut oikeesti koottuna. En saanut siitä ulos siirtymiä piffin ja paffin välillä, jos en saanut sitä pysymään "kasassa". Aivan täydellinen opetusmestari siis!

Pointtini siis on se, että ei niillä tempuilla niinkään väliä, vaan sillä, onko se hevonen koottu vai ei. Toki on hevosiakin jotka tekee vaikka sarjavaihdot kun vähän heilut selässä, mutta enemmän opettaa hevonen, jonka oikeasti saat ratsastaa läpi, ja sitten saat sieltä kaiken ulos. Se ero, kun hevonen nostaa lavat ylös, kantaa itsensä ja on kevyt ja nopea, on niin "maata mullistava" kokemus että se jää sinne selkäytimeen ja sitä tunnetta haluaa lisää. Kalevi näytti miltä se piaffi tuntuu kun hevonen oikeasti polkee sitä. Siinä tajusin mitä Hertalta pitää vaatia. Olinhan jo saanut jotenkni puskettua Hertasta piffiä ulos, mutta vasta Kalevin piaffit (sekin alkuun maastakäsin ohjeistettuna omistajan avulla) sai mulle sen tunteen miltä sen pitäisi tuntua. Ei mennyt kauaa kun Hertankin piaffi muuttui piaffiksi kun siirsin "Kalevin piaffin" siihen! 

Herttakin oli opetushevosena hyvä siinäkin mielessä että sen rakennehan oli ihan kamala. Notkoselkäinen, pitkärunkoinen, varsinkin edestä matala jalkainen... Mutta juurikin siksi korostuu se tunne kun se oikeasti kantoi läpi! Jos Hertta ei käyttänyt itseään oikein, se tunne oli todellakin sellainen kuin istuisi kamelin selässä kahden kyttyrän välissä. Oikein keskellä kamalinta notkosiltaa. Mutta sitten se ERO siihen kun se kantoi, nosti selkäänsä, nosti lavat, etuosan... Niin yhtäkkiä tuntui kuin istuisi leveän tynnyrin päällä. Ravissa tuli tunne, että olisin vuoristoradassa ja mentäisiin kokoajan loputtomasti "huipulla", eli siinä vaiheessa kun vuoristoradassa ylämäen jälkeen tulee se huippukohta, hetki ennen kuin lähdetään alas kovaa vauhtia (mutta tätä alamäkeen menemistä siis ei tullut). Jotenkin niin kevyttä ja helppoa. 

Tällainen "rakennekukkanen" opetti mulle niin mustavalkoisesti sen mikä on "ei näin" ja mikä on "näin". Jos olisin Hansun kanssa joutunut tälläistä opettelemaan (Siis erottamaan milloin hevonen kantaa ja milloin ei), se olisi ollut paljon vaikeampaa. Hansu oli lyhyt ja paljon helpommin "oikein päin" joten se iso ero näiden välillä olisi ollut aika pieni loppujen lopuksi ja vaikeammin tunnistettavissa. Toki Hansukin osasi mennä ilman selkää ja aina ei mennyt hyvin, mutta lusitanot osaa juuri tässä hämätä. Oikeasti nekin voi kulkea lavat alhaalla ja selkä alhaalla mutta ratsastajan täytyy tuntea se selkään eikä hämääntyä siitä kuinka "koottuna" ne kulkeekaan.

Se on se fiilis. 

Vaikea selittää ehkä tässä ja nyt, mutta sitten kun kuka tahansa ratsastaja pääsee sen fiiliksen kokemaan edes kolmen askeleen verran, ne tietää heti mistä puhutaan. Se on aika valaiseva kokemus :D 

Kalevi. Ehdottomasti yksi niistä mun mansikkahevosista. Tässä piaffin harjoittelua Kalevilla. Isoin ymmärrys piaffista Kalevilta oli se, että kyllä se polkee sitä ilman että mun täytyy puskea ja punkea ja vieläpä antaa mennä vähän eteen.
Kuva Taru Arola

Kun mansikkahevosella pääsi opettelemaan piaffin, sitä mansikkaa voi jahdata sitten muilta hevosilta. Tässä kuvassa Nikke- ruuna, kuva otettu noin kuukausi sitten. Nikke ei piaffia ole vielä oppinut, mutta aika äkkiä se on ajatuksen siitä hiffannut! Tiedän mitä tunnetta ja fiilistä lähden Nikeltä pyytämään ja kun Nikke partiopojan tunnollisella luonteella yrittää miellyttää ja ratkaista mitä siltä pyydetään, sieltä tulee jo baby-piaffiaskeleita! Vaikkei Nikeltä siis varsinaista piaffia vielä tarvitsekaan vaatia, mutta ajatusleikki piaffista ja persuksella istumisesta on tärkeää sille yleisestiottaen liikkumisen kannalta. Voisi ehkä ajatella että tässä enemmänkin opetellaan "tunnustelemaan takajalkoja" jotta ne löytyisi vielä paremmin perusliikkumisessa.
Mutta taas. Se on se fiilis. Hevosellekin. 

Jos nyt puhutaan vain siitä, miltä tuntuu kun hevonen kantaa, niin itselläni tuo "tynnyrin päällä istuminen" versus "kamelin kyttyrän välissä istuminen" ovat itselleni ne kuvailevimmat sanonnat mitkä kuvaa sitä tunnetta kun hevonen "nostaa" itsensä ja kantaa liikkeessä. 

No milläs sen sitten saa ratsastettua sinne? Kun mun hevonen valuu sivulle, eteen ja tonne ja tänne jos korjaan sitä tuolta ja täältä? 

No siihen ei riitä yksi blogikirjoitus. Tätä sopii jokaisen kysäistä siltä omalta valmentajalta aina siinä hetkessä kun tuntuu ettet saa hevosta läpi. 

Tähän yksi ympäripyöreä sanonta mikä on mun lemppari kuvailemaan tilannetta, on hiekkakasa vertaus.

Se on sama kun yrittäisi kasata hiekkakasaa neljästä eri suunnasta. Edestä, takaa, vasemmalta ja oikealta. 

Tasamaalta lähden liikkeelle. 

Ensin kasaan edestä. No oho, hiekka valuu takaa. 

Sitten korjaan vähän takaa. No oho, nyt sitä hiekkaa valuu molemmilta/ja/tai toiselta sivulta! Korjataanpas sitten sivuilta. No nyt on jo jonkinlainen kasa mutta aika lättänä... 

Korjataas lisää edestä... 

Hups nyt valuu tuolta... 

Korjataan sieltä. 

Aha nyt valuu TAAS takaa, no laitetaas sinne vähän palkkia... 

Sitten sivulta, vasen, sitten oikea...

Loppujenlopuksi olet ehkä saanut aika jees hiekkakasan joka pysyy hiekkakasana itsestään. 

Sun ei tartte enää "kannatella" sitä hiekkakasaa mistään sivulta vaan se hiekkakasa kannattelee itseään.

Pysyy kasassa. 

(Niin, kaikki varmaan nyt tajusi, että hiekkakasa = hevonen :D Itselläni ainakin on usein tunne että saa kasata hevosta vähän joka suunnasta ja sitten kun se on "kasassa" niin yhtäkkiä se vaan pysyy siinä ilman että nojaa yhtään mihinkään ilmansuuntan. On ns. omilla jaloillaan)

Pointtihan tässä on myös se, että myös ratsastaja voi olla "mansikkaratsastaja" hevoselle. 

Mites lukijat? 

Onko teillä ollut niin hyvä tilanne että on ollut se "mansikkahevonen"? 

Tai onkos teillä jotain sellaisia ajatusleikkejä ja kuvitelmia millä saatte sisäistettyä jonkin asian miltä sen pitäisi tuntua/saatte itsenne jahtaamaan sitä tunnetta?

Ens kerralla sitten vähän erilaisia ja enemmän konkreettisia treenivinkkejä

ja tehtäviä mitä tässä on viimeaikoina itselläni ollut tapetilla! :)