Kootussa Ravissa

23. helmikuuta 2017

Mistä motivaatiota?

Itselläni aina suurin motivaatiopläjäys tulee kun katsoo huippukouluratsastusta kilpailuissa tai vaikka erilaisissa klinikoissa. Pienenä muistin kuinka Horse Show:n jälkeen oltiin kaikki tallitytöt ihan pähkinöinä ja odoteltiin seuraavaa estetuntia. Ainahan sitä mielessään oli sitten vähintään World Cup radalla! 

Nykyään, kun en itse enää hyppää paljoa, esteratsastus ei niin saa aikaan itsessäni mitään suuria tunteita, vaikkakin tykkään kisoissa sitä katsella. En kuitenkaan seuraa esteratsastusta niin tarkkaan enää, mutta myönnän että onhan se yleisöystävällisempi laji... ;)
Ymmärrän hyvin kun monet sanovat etteivät jaksa seurata koulukisoja ja että yksi GP ohjelma on niin tuhottoman pitkä. Ymmärrän täysin. Itse olen vain entistä enemmän koukussa siihen, ja nykyään jaksan katsoa GP-rataa toisensa jälkeen. Varsinkin kun haave omasta GP ratsastuksesta on konkretisoitunut, niin muiden ja itseään paljon paljon parempien ratsastajien ratojen seuraamisesta saa ihan hirveän paljon irti oppimismielessä. Arvostelen mielessäni rataa, tai oikeastaan mietin että miten tuo ja tuo tehdään ja miltä sen pitää tuntua.
Ja nykyään pystyn jopa sympatiseeraamaan ratsastajia siellä radalla!
Aiemmin muistan kuinka oli helppoa huudella kentän laidalta, että "kuinka huono piaffi, tai aijai kun näyttää raskaalta, nyt sammuu... ". Voi että, eipä ollut pienintäkään hajua silloin kuinka vaikeaa voi GP liikkeiden tekeminen radalla olla! Nyt kun olen itse päässyt menemään aina sinne Inter II tasolle asti, niin on kyllä tullut kylmää vettä niskaan. Ei se todellakaan mene niinkuin siellä kentän laidalla voi huudella. Nykyään voin todeta ratsukon radan aikana tiukan paikan tullen että "I feel you". Tottakai faktoja voi aina radasta sanoa, mutta kyllä mun hymy ainakin on hyytynyt monet kerrat, kun kaikki ei radalla menekään kuin oppikirjoissa. 

Nyt on käynnissä Göteborg Horse Show ja juuri päättyi World Cup luokka kouluratsastuksessa. Katsoin netistä suorana lähetystä, sillä mulla oli tänään vapaapäivä töistä. Ah, vuorotyön etuja!

Voiton vei tietenkin Isabell Werth, mutta oli siellä monia muitakin mielenkiintoisia ratsukoita joiden menosta voin vain haaveilla. Mulle käy kuitenkin joka kerta sama! Aina kun katson näitä World Cup kisoja, mulle tulee ihan kaamea hinku päästä treenaamaan. Tai vaikka pukemaan edes valkoiset pintelit! 
Se sama tunne kun pikkulikkana katsoi HIHS:ssä esteitä (niistä mitään ymmärtäen), herää aina uudelleen kun katson korkean tason koulukisoja. Pakko päästä tallille. Pakko päästä harjoittelemaan. 

Sitä aina kuvittelee satulassa näyttävänsä vaikka ratsukolta Charlotte ja Valegro, mutta toisaalta mitä väliä vaikka totuus on toinen. Mulla on aina mennyt tällaisten kertojen jälkeen treenit todella hyvin, koska jotenkin se hyvä mieli välittyy koko treeniin. 
Okei, suosittelen olla katsomatta peiliin, ettei tämä hyvä mieli romutu... ;)
Ajatus kuitenkin tärkein!

Toisaalta, kun katson maailman huippujen menoa, iskee samalla masennus. Varsinkin kun katsookin itseään sieltä maneesin peilistä ja miettii että eihän tämä näytä lähellekkään samalta! Mutta ehkä se suurin kilpailu ja haaste onkin se mikä katsoo sieltä peilistä...

Kyran klinikka on tulossa keväällä Ypäjälle ja tahtoisin kovasti päästä katsomaan. Ei sen tarvitse edes olla WC-osakilpailu, vaan ihan Ypäjän hallissa Kyran viisauksien kuunteleminen saa jo aikaan saman motivaatiopläjäyksen ja hingun päästä tekemään ja kokeilemaan hänen ohjeitaan. Mä olen ollut niin nuori kersa silloin kun Kyra on käynyt ahkerasti Suomessa valmentamassa, että ihan jälkikäteen harmittaa kun ei ole tullut ikinä mentyä. Toisaalta eipä lapsena niistä olisi mitään tajunnutkaan. Ihmettelen suuresti miksi suomalaiset eivät hyödynnä meidän kansallisaaretta enemmän. Ruotsalaiset kyllä osaa käyttää meidän Kyraa, mutta me ei! ;)

Jessica von Bredow-Werndl ja Unee BB sijoittuivat kolmanneksi tänään.
Kuva lainattu täältä


Mikä sua motivoi? Mistä itse saat sen "tekemisen meiningin" ja haluat heti vetää saappaat jalkaan ja lähteä tallille? 

Varsinkin näin ankean ja kamalan talven keskellä... 

12 kommenttia

  1. Mulla on ihan sama homma agilityssä! Kun katsoo huippujen menoa niin voi että kun kihelmöi päästä treenihallille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. "Mitä isot edessä sitä pienet perässä" pätee :D

      Poista
  2. Tällaisia on aina kiva lukea!
    Itse en oikeastaan tarvitse mitään muuta kuin tiedon, että hevoset ovat yksi tärkein osa elämääni. Jouduin vuosia sitten onnettomuuteen ja koko sen ajan sain voimia kuntoutua vain hevosista. Maailma tuntui kaatuvan päälle, mutta tiesin että tallilla on hyvä olla ja sain sieltä motivaatiota, vaikka tallille en päässyt. Sitten kun pääsin niin alkoi jopa itkettämään kun pääsi edes hevosta koskemaan, vaikka hassua onkin (ja ei, en omista millään tapaa omaa). Tiedän, että vaikka tulee huonoja aikoja ja joskus ei edes tallille jaksa mennä, mutta tieto siitä, että elämäni tulisi kokonaisuudessaan olemaan tyhjehmpää ilman hevosia saa jatkamaan. On ne nelijalkaiset kyllä muuttaneet elämääni muutenkin, etten ilman enää pystyisi olemaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä olen miettinyt että olisiko parempi ilman hevosia, koska tekeehän tämä tiukkaa taloudellisesti. Mutta sitten alkaakin hajottaa kun miettii että pitäisi käydä vain töissä, ja siinä se elämä olisikin. Tuskin sitä itsekään osaisi ilman olla!

      Poista
    2. Komppaan anonyymia, mäkin sain voimaa oman onnettomuuden jälkeen vain ajattelemalla hevosia, ratsastusta ja sitä, että on pakko kuntoutua pian, että pääsee ratsastamaan. Ja pelkästään se hevosen koskettaminen ja tuoksu sai vedet silmiin.
      Tällä hetkellä motivoi se, että välillä tulee edistysaskelia, pieniä, mutta kuitenkin. Toinen, mistä saa hurjasti motivaatiota on se, kun joku taitava ratsastaa omalla hevosella ja saa vain katsoa ja ihailla.

      Poista
  3. Huippujen katsominen tai vaikka vain hyvän valmennuksen katsominen kotimaneesissa saa jo uutta intoa kumpuamaan kummasti. Sen veran kuitenkin olen tullut vissiin vanhaksi ja laiskaksi (haluaisin uskoa viisaammaksi), että enää en huolehdi jos motivaatiossa tulee takkuamista vaan annan itselleni aikaa ja sijoitan hevosen liikutukseen jonkun sopivan maastojakson/estejakson tai lykkään valmentajan hoitamaan tavoitteelliset ratsastukset ja itse pidän vain peruskuntoa ja notkeutta yllä. Muutama "beuty box" päivä talvipakkasilla ja johan maistuu selkään kiipeäminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut itsessäni samaa! En ota ressiä jos ei hetkeen maita. Tilanne korjaantuu tleensä jos tulee valmennus vaikka ensin meneekin siihen pitkin hampain kun mikään ei suju. Kummasti valmentajalla on joku psykologinen yliote niin johan mieli muuttuu!

      Poista
  4. YouTuben suurkuluttaja täällä ilmoittautuu! On tullut kahlattua videoita laidasta laitaan ja se kyllä aina tuo lisäintoa. Nyt varsinkin olen aika täpinöissä kun rikkomani käsi alkaa olla kunnossa ja pian pääsen tositoimiin. :D

    VastaaPoista
  5. Mua motivoi eniten ne ihan omat, henkilökohtaiset haasteet ja se, etten halua joutua häpeämään sitä omaa ratsastustani muiden edessä. Mulla on jotenkin hirveä tarve perfektionismiin ja siihen, ettei halua olla se ratsastusryhmäm huonoin ja joutua "opettajan silmätikuksi" ja ratsastaa niin, että muut ovat hoitaneet hommat ja itse sitten siinä naama punaisena yrittää... Pääasiassa omat tavoitteet, eikä se muiden voittaminen ;)

    Pörheää Menoa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan itsekin sen tunteen ratsastuskoulussa kun muut olivat jo onnistuneet tehtävässä ja maneesissa kuuluu : " Noora tulee vielä kerran!" :D nolotti!

      Poista
  6. Mä saan motivaatiota tästä blogista :D

    Mun suurin motivaattori on kuitenkin ehkä "se fiilis", sellainen tunne kun kaikki vaan toimii ja tuntuu, että hevoselle vois kuvitella siivet selkään... Ei sitä varmaan tarvitse sen enempää selittää? :D

    VastaaPoista

Jätäthän kommenttisi!

En julkaise asiattomia/provosoivia kommentteja. Risut ja ruusut ovat tervetulleita, kunhan kommentointi pidetään asiallisena!